Kieltä ei ehkä ole,
mutta kieli on kaikki.

Teksti on rihmasto,
jossa esiintyjät liikkuvat.

Sanat pystyvät vaivoin siihen,
mitä ihmisen päässä tapahtuu.

Tieto ei sijaitse missään
tietyssä osoitteessa.

Se mitä teemme juuri nyt,
kaiuttaa sitä mitä on ollut.

Häviäminen on muuttumista
siitä mitä on siksi mitä ei ole.

Kuten ihminen joka mädäntyessään
synnyttää käärmeen eli madon

menettää muotonsa eikä enää ole ihminen
vaan multaa, käärmettä ja matoa.

Se on poissa mikä ennen oli,
ja se joka ei ollut, on nyt siinä jäljellä.

Kun toiset nukkuvat
allaan jää ja kivi,

yllään kivi ja jää,
muista että kuolet

tarinan aukkoihin,
keskellemme juuri tähän.

Eivät sanat merkitystä riistä,
jos eivät annakaan.

Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin,
heräät, olet sä.

Rukoilla, paeta, kompuroida.
Viiva vaeltaa silmän teitä.

Pisteitä seuraamalla
päämäärä löytää sinut.

Pyyhkii jälkensä,
maailmassa tehty esine.

Katse pimeään on sääntö
lähellä juttuja.

Meitä on vähän
ja runoutta joka paikassa.

Loputtomasti vettä,
ruumiiseen ja ruumiista pois.

Halu koskettaa paperia,
ja teos itse.

Suru, uhka,
pimeän reunalla horjuminen

Kirjoituksen pinta murtuu,
ja minä kaipasin kuiskivaa läheisyyttä.

Äänet, kaoottiset
keskustelut.

Sameus ajatuksen 
ja musteen välillä.

Ei puhuta.
Mennään
silmiäni pitkin.

Mistä kieli kielii,
odottaa turhaan uutisia. 

Kulkevat virtana,
sana sanasta.

Äänessä ääni,
hän ei tiedä missään.

Sana itse
on asia sanottu.

Riemu tuntuu, kukat syttyvät,
tila katsoo etäälle ja suuntiin.

Väre on nähty,
hän ei tiedä missään.

Olla mitä vain kenelle,
keho, paikka, kirja.

Voisiko kuitenkin joku toinen
juuri sillä eleellä.

Säännöt ovat korkealla,
kaikki kurottaa kohti taivasta.

Lopulta on jälleen hiljaista,
päätän lähetykseni tähän.

Yö syö rajat,
uni loppuu.

Joku uusi, joku muu
samaan aikaan samassa tilassa.

Toinen puoli paperista
aine jota laitetaan kivien väliin.

Koneen ja hyönteisen surina
irtoavat käsistä,
olemme aina vähän eri.

Sisään päin 

pois jaetusta maailmasta 

levoton pinta 

autuus säryn keskellä

Samuus, silti muutos 

roinaa ulos, kamaa sisään 

Johdot päässäni risteävät, 

sain unta 

Tämä hetki virtaa pitkin 

kynää ja kirjoittaa

Luonto väärällä kielellä,
toivoa lukijan silmiin

Saa puhua vapaasti
tätä kieltä suustani

Käsittää ymmärrystä
metsän ja pellon rajalla

Vuori ei laskeudu vuorelta
pikemminkin on kuin ei ole

Sateelta sateensuojaan
kaatamalla puita

Liikahtaessaan silmä ei näe
menneisyys joka ei mene pois

vähemmän on sisältöä
harmaa mahdollisuus

Tuulen vihellys
tunnistamisen piste

askel sivuun tai kotiin
matkalla maailmasta

Mehiläinen vastaa viestiin,
mielialani koirankorva

liittyykö siihen syyllisyyspuoli
silkan rationsa komennossa

Tähdet ei näy,

pimeä kohta.

Purettava talo,

ikävä kieltä.

Olemme unia joilla on nimet,

pohjimmiltaan samanlaisia

Luonto väärällä kielellä,

itse olemisessa piilevä kuka

Elää kysymyksessä,

kun ääriviivat alkavat liikkua

Kun kaikki reitit on kuljettu,

miten me elämme täällä

Sinä taivutat pimeyttä sormillasi

ja tästä alkaa veden ääni

yhden jos toisen asian

harsoinen syntaksi.

Ja sitten, oikeasti
seinään avautuu aukko

toisia huoneita,
näkemättä seinien läpi

pimeissä tiloissa
vettä ja ihmisiä

selittää veden
selittää tunteet

                          sanoja tapailevat 

 

hengen ja aistien ravistuksista
sydän surua täynnä