Älä lue enää — katso!
Älä katso enää — mene!

Sama on samaa
vain siksi että se on eri.

Ajan pimeässä
harhailu auttaa unesta ja yöstä.

Puhjetakseen olemaan
käänne, mistä ja mitä on.

Seisoin silloin siinä ja tuijotin tätä kuvaa.
Hämmentynyt tekijä.

Erikseen kirjoitettuna,
niin kauan, että se muuttui toiseksi yhdestä.

Ennen kuin näky ehtii ajatukseksi
se on vain liikkeen ja muutoksen kokonaisuus.

Kehä tai toistuva käänne,
jota tutkimalla totuus ihmisestä aukeaa.

Alku johon oudon ja vieraan kautta palataan,
on eri alku kuin se mistä lähdettiin liikkeelle.

Ja lukiessamme nämä hulluutta säteilevät sanat
linnun lento ajaa häntä halki taivaan valokukkana.

Maailmassa olemisen ensimmäinen nimi,
hengitys, väsymätön liike ja äänetön aalto,

joka palaa takaisin särkyäkseen ruumiiseemme.
Ainoa työ, joka ei uuvuta meitä.

Asiat asioiden
takana olevien asioiden takana.

Huoneen varjot
kattoon heijastuvassa unessa.

Semmoisia vain,
ei muotoa, surua taikka kärsimystä.

Tyhjä tila merkityksestä
vapaana merkityksenä.

Avoimen taivaan alla
koodit lakkaavat toimimasta.

Sanat ja kirjaimet
ainutkertaisesti omiensa parissa.

Sana matkalla ilman halki
kääntyy ympäri ja palaa takaisin.

Tai jatkaa matkaansa
kunnes lähettäjä ei sitä enää tavoita.

Kivinen tai satunnainen kivi,
johon pysähtyy silmä.

Löydetty sana,
toisen siihen unohtama.

Kuin se olisi juuri luotu
nuori havainto.

Itsessään täysi olio,
joka lainaa silmänsä sinältä ja sinälle.

Hiljaisuus puhuu,
eivät sanat.

Vaikenevat taas  ja taas,
mikä niitä hioo.

Tiet ovat silmiä,
vai olivatko silmät teitä.

Tuo sinä olet,
ymmärrykseni käsi tyhjyydestä.

Lähesty sitä
huomaamatta.

Vielä ei ole sanoja,
on vain tavuja ja rytmejä.

Kirjoitettu esine
ja identtinen toisto.

Yhtä aikaa sama ääni
ja sama merkitys.

Runolla on kasvot
ja sormia kaikkialla.

Tässä ja nyt puhuu
ja katoaa tuo ruumis ja koko maailma.

Toiminta ja tarkastelu,
silmä ja valo sekoittuvat.

Korva on kuulemaansa ääntä,
ja silmä kylpee sen eloon herättävässä valossa.

Teksti katsoo toisen sanoista,
toisen merkeistä

joita tyhjä tila
tuuppii ympäriinsä.

Katson tietoa
ja tieto katsoo takaisin.

Tilan näkemiseen
tarvitaan vähintään kolmet aivot.

Yöllä merkit ja tähdet putoavat
veteen ääneti

kaksisuuntainen kuva
ilman tietoa

tai ajatusta jonka voisi laulaa
ja ymmärtää.

Kieli koskettaa meitä,
ei sisällöllä vaan fyysisenä jälkenä.

Merkki kantaa itsessään muita merkkejä:
X on tehnyt tämän.

Sanat poissanovat sanottunsa,
jää vain sanomisen ele.

Mutta sisältääkö runo ajatuksen
vai ajatteleeko runo itse

ajan myrskyjä ja kohtalon
pimeyttä puhuessaan

hulluudesta tai harhailusta,
unesta ja yöstä?

Runous on valmistautumista
toiseen.

Ottaa tukea
siitä, mikä ei pysy.

Tuleva kirja,
ei kenenkään kirjoitus.

Pysyvä todiste
huojuvasta sanasta.

Kevyen liikenteen ja öljytankkerien väylät
eivät ehkä risteä missään.

Anna meidän sataa
kunnes vesi on kirkasta.

Toisaalta koko planeettaa
koskevia ilmiöitä ja niiden keskinäisiä kytkentöjä

on vaikea kielellistää
kokemuksellisesti mielekkäällä tavalla.

Sana ei ole vakaa
vaan jatkuvan tulemisen tilassa

ruukku josta lehahtavat lentoon
kielen kaikki mahdollisuudet.

Merkki lepää toisen päällä
ja hyödyntää sen varantoja

jotka on ladattu yhtä aikaa
menneillä ja tulevilla määritelmillä.

Teksti antautuu tuleville lukijoille
mutta myös tuleville teksteille.

Sana kalvona altistuu toisille
ja on kahteen suuntaan läpäisevä.

En siis sivuuta tekstiä pintana
joka viattomasti välittää sisältöjä.

Sana tai teksti ei ole piste
vaan tekstuaalisten pintojen risteyskohta.