Ja lukiessamme nämä hulluutta säteilevät sanat
linnun lento ajaa häntä halki taivaan valokukkana.

Maailmassa olemisen ensimmäinen nimi,
hengitys, väsymätön liike ja äänetön aalto,

joka palaa takaisin särkyäkseen ruumiiseemme.
Ainoa työ, joka ei uuvuta meitä.

Tuleva kirja
hyvän hajaantumisen partaalla.

Esine paperista vai sanoista,
vastarintaa epätahdissa.

Olemme yhtä ja samaa elävää olentoa
ja tehty kaikesta mitä kieli on.

Arvailtavaksi jää, onko ihminen mitä on
läpikotaisin vai pelkkä sana.

Lukeminen on kirjainten laskemista
pään sisälle ajatusten sekaan.

Yltä ja alta annettuja enteitä jotka kykenevät
kuljettamaan kenet tahansa minne tahansa.

Sade syntyy palapelinä
ja te sadatte.

Kuunnelkaa.
Liuos vai mosaiikki?

Sanoja kartteleva kieli,
pyhän lehmän häntä.

Täydellistä merkityksen puutetta
ei voi saavuttaa, ei säilyttää.

Kaikkea tulee muistiin,
kun kohotan ilmeeni valon säteisiin.

Runolla on keinoja,
joilla se näyttää asiat kokemuksina.

Mutta on, on pieni kova pala
toivoa ja tulkinta

ja teksti vastauksena
toiseen tekstiin.

Ei ole muuta räjähdystä
vain rakkauden sattuma

lukea tuntematta
tuntea lukematta

Havainnon sattumat
joinain aamuina

juoda teetä
ja luonnostella suurempaa huonetta.

Teoksessa taiteilija ei suojaudu
vain maailmalta

se antaa ulkopuolelle hiljaisuuden
jonka sisus muodostaa.

Se vaikenee lakkaamatta
ja se puhuu alkamatta.