Huutaa vastaan, eiväthän ihmisten ruumiit voi brutaalit kuvat lihasta hyppäävät silmieni eteen. Lihasta hyppäävät silmieni eteen. Haen niistä merkitystä. Minun pitäisi ymmärtää, on jotain muuta kuin itsestään selvä, on jäljittelemisestä tai kuvaamisesta tai epäkuvaamisesta jopa tautologinen toteamus, voi lukemista jatkaa. Toteamus, voi lukemista jatkaa. Olla kuin koiria tai säilykkeitä, mutten (runtelemisesta): esittämisestä tai käännöksestä. (runtelemisesta): esittämisestä tai käännöksestä. Jos avauslauseessa ovat taustalla, enkä enää edes ajattele. En osaa odottaa tai pelätä niitä kaiken lopulta. Pelätä niitä kaiken lopulta. Sekä muodottomaksi tekevässä että uudelleen, uudella kielellä, uusin menetelmin. Uudella kielellä, uusin menetelmin. Kyse tottuu niin helposti, että ne vain arkea tai sitten hiljaisia kuiskauksia, sivuhuomautuksia impressionistisessa kritiikissä on kyse teoksen kirjoittamisesta. Mutta viimeistään avauskappaleen jälkeen kannattaa siirtyä asioita muiden joukossa, eikä niihin tulisi – ne vain tulevat. – ne vain tulevat. Mieleni haluaa veressä ei ole mitään ihmeellistä, niihin viimeiseen virkkeeseen. Ihmeellistä, niihin viimeiseen virkkeeseen. Kritiikin viimeinen virke (tai pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Ruumiissa tai muutama viimeinen) on säännönmukaisesti kirjoittajan mielipide metsän sammalesta, että yksinkertainen ajatus yhdistää että ne ovat todellisuutta, että ne kiinnittää liikaa huomiota. Ne kiinnittää liikaa huomiota. Ne ovat ikuisuutta, eivät ole kaukana kasvien väreistä tai sanoa arvionsa. Väreistä tai sanoa arvionsa. Usein viimeinen virke onkin jotka tuntuvat pakenevan otettani vaikka kuinka sellainen, josta hyvä kritiikki voisi alkaa, teoksesta. Kritiikki voisi alkaa, teoksesta. Tekstin lopuksi kriitikko uskaltaa vihdoin niiden olemassaoloa. Uskaltaa vihdoin niiden olemassaoloa. Ne ovat vain pieniä. Ne ovat vain pieniä.

Samaan tapaan samasta lähteestä toteutettu kollaasi ja cut-up kuin edellä.

Keskustelun kohteeksi, piirretään tai kirjoitetaan muistiin. Tai kirjoitetaan muistiin. Avaan oven, se on tavallinen puinen tai siksi, että se yhtäkkiä tulee muuttaa niitä, niiden jättämiä muistikuvia, sinun tulen viileästä huoneesta toiseen viileään huoneeseen. Toiseen viileään huoneeseen. Tai päinvastoin vapautuu niistä, kenties tulee on myös biologinen ja psykologinen, sellaisena atomiräjähdys tai kahden taivaankappaleen kohtaaminen. Kahden taivaankappaleen kohtaaminen. Ideana on että runo tai teos ovi, avaan sen kuin läpän ja maailman tapahtuma, kiven sirun putoaminen hiekkaan, liittyessään johonkin tilanteeseen, ihmisten väliseen jännityskenttään; jossa hän oleilee tai vierailee. Oleilee tai vierailee. Jäljet, lukukokemustaan ikään kuin teos olisi paikka, aurinko & jäljet: miten asioiden kuvaileminen asetetaan johonkin paikkaan ja kriitikko kuvaa varsin merkityksetön: ellei se kohoa merkitykselliseksi tai merkityksetön kuin mikä tahansa fysikaalisen tapahtumana hyvin tietoiseksi, saa symbolisia merkityksiä. Tapahtuma on fysikaalinen, sellaisena yhtä merkitsevä. Sellaisena yhtä merkitsevä.

Kolmen sitaatin kollaasi ja cut-up Henriikka Tavin artikkelista "Kritiikki ja kokeellisuus" (Mustekala 28.11.2009).