Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarja hallberg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarja hallberg. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. tammikuuta 2020

Teksti sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Virkkeen ja kappaleen väliin. En oikein tunne jalkojani. En oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Kolin kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Mikä on lause, ja jos tiedät, mikä lause on, mikä on virke? On, mikä on virke? Ei kertomusta, ei argumenttia. Ei kertomusta, ei argumenttia. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi. Alla on liukas kivi. Miksi tuntuu heti tarpeelliselta ilmoittaa, ettei ole kyse ”pelkistä” lauseista? Ole kyse ”pelkistä” lauseista? Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Ja kussakin pahvinen kirjain. Yksikin virke voi olla kappale. Virke voi olla kappale. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Kuvannut jo jonkin aikaa. Jos kirjallisuudessa konkretia on hyve, eikö konkreettisinta ole käsillä oleva teksti itse? Käsillä oleva teksti itse? Että lauseille on annettu tasaisia ja hieman banaaleja tunteita, herättää eritoten riemua. Tunteita, herättää eritoten riemua. Että voi tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Pahvisen kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. Uusi kippo lähtee matkaan. Uusi kippo lähtee matkaan. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. Ehdin asetella sen paremmin. Useimmiten lause ei ole pelkkä lause. Ei ole pelkkä lause. Runo on miltei valmis. Runo on miltei valmis. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Tuntuu olennaiselta, että lauseet eivät sittenkään kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Jää jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Harva teos käsittelee yhtä itsepintaisesti tätä, juuri tätä tässä näin. Juuri tätä tässä näin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Se katoaa lopullisesti alavirtaan.


Uusi kollaasi ja cut-up edellisen päivityksen aineistosta.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

En oikein tunne jalkojani. Oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Ei aaltoilisi luonnottomasti. Se on vaikeaa. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi. On liukas kivi. Mikä on lause, ja jos tiedät, mikä lause on, mikä on virke? Mikä on virke? Teksti sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ei kertomusta, ei argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Miksi tuntuu heti tarpeelliselta ilmoittaa, ettei ole kyse ”pelkistä” lauseista? Kyse ”pelkistä” lauseista? Yksikin virke voi olla kappale. Voi olla kappale. Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Kussakin pahvinen kirjain. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Jo jonkin aikaa. Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. Siinä menee T. Uusi kippo lähtee matkaan. Kippo lähtee matkaan. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. Asetella sen paremmin. Jos kirjallisuudessa konkretia on hyve, eikö konkreettisinta ole käsillä oleva teksti itse? Oleva teksti itse? Useimmiten lause ei ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Tehdään muutenkin lauseista. Että lauseille on annettu tasaisia ja hieman banaaleja tunteita, herättää eritoten riemua. Herättää eritoten riemua. Että voi tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Sympatiaa lauseita kohtaan. Harva teos käsittelee yhtä itsepintaisesti tätä, juuri tätä tässä näin. Tätä tässä näin. Tuntuu olennaiselta, että lauseet eivät sittenkään kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Itseään täysin jäännöksettömästi. Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Sitten seuraava, kolmaskin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Katoaa lopullisesti alavirtaan. Runo on miltei valmis. On miltei valmis.


Kollaasi ja cut-up, jonka lähteenä kaksi Noesis-verkkolehdessä julkaistua tekstiä: Tarja Hallbergin kirjoittama artikkeli "Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisesta runoudesta" ja Juha-Pekka Kilpiön jo edellä esillä ollut "99 alustavaa muistiinpanoa Cia Rinteen teoksesta sentences".