En oikein tunne jalkojani. Oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Ei aaltoilisi luonnottomasti. Se on vaikeaa. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi. On liukas kivi. Mikä on lause, ja jos tiedät, mikä lause on, mikä on virke? Mikä on virke? Teksti sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ei kertomusta, ei argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Miksi tuntuu heti tarpeelliselta ilmoittaa, ettei ole kyse ”pelkistä” lauseista? Kyse ”pelkistä” lauseista? Yksikin virke voi olla kappale. Voi olla kappale. Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Kussakin pahvinen kirjain. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Jo jonkin aikaa. Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. Siinä menee T. Uusi kippo lähtee matkaan. Kippo lähtee matkaan. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. Asetella sen paremmin. Jos kirjallisuudessa konkretia on hyve, eikö konkreettisinta ole käsillä oleva teksti itse? Oleva teksti itse? Useimmiten lause ei ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Tehdään muutenkin lauseista. Että lauseille on annettu tasaisia ja hieman banaaleja tunteita, herättää eritoten riemua. Herättää eritoten riemua. Että voi tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Sympatiaa lauseita kohtaan. Harva teos käsittelee yhtä itsepintaisesti tätä, juuri tätä tässä näin. Tätä tässä näin. Tuntuu olennaiselta, että lauseet eivät sittenkään kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Itseään täysin jäännöksettömästi. Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Sitten seuraava, kolmaskin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Katoaa lopullisesti alavirtaan. Runo on miltei valmis. On miltei valmis.

Kollaasi ja cut-up, jonka lähteenä kaksi Noesis-verkkolehdessä julkaistua tekstiä: Tarja Hallbergin kirjoittama artikkeli "Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisesta runoudesta" ja Juha-Pekka Kilpiön jo edellä esillä ollut "99 alustavaa muistiinpanoa Cia Rinteen teoksesta sentences".