Mitä sanotaan löytyy alta.

Runoutta ei vielä ole
runous on vasta alkamassa

Ajattelu on ilmakehä
järki kukka

mustaa valkoisessa
valkoista mustassa

tyhjyys ei voi piilottaa mitään
näkyvää tai luettavaa

tämä on se paikka jossa ei ole mitään
mutta jossa tyhjyys tulee näkyväksi

Muutos
näkymättömäksi

esitysten maailmassa
ei koskaan

ei missään
vaan aina maailma

Onni jää hetkeksi
kuin ellipsi vain

puuttuva tila uni itse
piste piste piste

Odotellaan
sataa uni

vesi jonka liepeillä
vielä äsken luin

kirjoita niin kuin siinä on
kukan herättämä tuntemus

tyynissä tiheyksissä eri
ja sama yhtäaikaa.

Paikat jäävät
ne eivät kuole

ne loivat ihmisen
ja niiksi hän lopulta muuttuu

ruusupensaaksi
tai lähteeksi

ihminen omistaa paikan
kunnes paikka lopulta omistaa hänet

Alkuperäinen puute
valkoinen teksti

sen olemassaolo
kyky tulla toistetuksi

lyhyessä tilassa
rikottu kokonainen ehjä

toisella puolella hämärä
huone väärinpäin

pienet hajottajat
valtavat jumaluudet

aina sisäänpäin
ja jatkuvasti ulospäin

Aukollisuus, riittämättömyys, outous
ne ovat aina paikalla

sisäänpäin kääntynyt
tila

toinen yö
kuvan oma aika

Olet tässä kaksi tuntia
sitten

aika
jolla on jo kaikkea

Olla joku
toinen toinen toinen
halkeama

näkisi taas
jäljettömiin pyyhityn
itsensä

Vastakohtaa muistuttava ääni
zurückgefürt suussa

hänen kauttaan ilmaantuvat
paikalle ne oliot jotka jo ovat olemassa

niillä sijoilla
joista ei itse tiedä mitään

Tahdonko tätä tai tuota
kieltä suuhuni

kirjoituksen hetkellä
paperin tyhjyys alusta

Kosmologia selittää kasvin
ja ottaa käsiinsä

jokin toisessa pistää minua
eloisa tai hidas katse

kirjaimet sanoineen
sitä mitä ne näyttävät olevan

kurottavat valon halki
käsittääkseen

Läpinäkyvät lainausmerkit
erilaisten metsien takana

pistein väritetty avoin vihko silmät
avoin hiljainen muste

elokuva veistos äänilevyn kappale
kivensiru pilvi sieni sulka

Toisto on mahdotonta
samaa ei ole

ja silti ilman samaa
ei olisi näitäkään kirjaimia

mutta kuva on hiljaisuus
täynnä sisältöä

kaikki ihmiset saman ihmisen
fragmentteja.

Uusi teksti ei korvaa vanhaa
se tekee menneen mahdolliseksi.

Keinoina kielen kiusaaminen lasista hiekaksi
tai päällekkäisen mustuuden tilaan.

Tila on kaikki, sillä aika lakkaa
nopeuttamasta muistia.

Muisti — miten merkillinen asia!
Hiljaisuus ja äänet yhtä ja samaa.

Edes sama lukija ei voi astua samaan
tekstiin kahta kertaa samalla tavalla.

Ja se mikä aiheuttaa kohinaa
on myös nautinnollisen kitkan lähde.

Sillä hetkellä kun demoni nousee pintaan
se lakkaa olemasta pinta ollenkaan.

Ja jos he eivät näe valoa tekstin raoista,
ainakin he näkevät kirjainten mustan.

Ilmassa valoa vettä sanoja
ilmasta vedestä valosta sanoista

sanoissa sade puu puu puu
puussa puu sade sateessa sanoja

vvvvvvlohhhhhmrrrrryyyyyys
ykkkkkkksssssinnnnnnyyyyys

Tuntematon ja tärkeä, voimakas, kumma
sanoja joissa linnut peseytyvät ja minä saa äänen

nimi jonka voi nimetä ei ole muuttumaton nimi
runo muistaa, että käsitteitä voi käsitellä käsin.

Jokin on miltä se näyttää toisesta itsestään toiset
itseään toisiksi sinä itse itseään itseltäsi itsensä.

Koska yö ja pimeys ja päivä ja valo kertovat sen
niin liikkuu pehmeä kätesi jotta en sinua näkisi

niin kuin tuuli kulkee metsän läpi niin tuuli kulkee
metsän läpi olemalla hullu puu en sano sanaakaan

sinä minän aikomuksista piittaamatta niin kauan
kuin sinä, minä ja vielä päivä hohtava silmistämme.

Tekstit mukautuvat erilaisiin laskoksiin ja taitteisiin
ja niiden myötä syntyviin uusiin rajoihin ja tiloihin.

Rivien lomassa kulkee myös muita sanaketjuja
tai selailu on näyn tai uumoillun kaiun kuulostelua.

Miten paperi päästää aavistettavasti lävitseen
seuraavan sivun sisältämää tekstihahmoa.

Merkityksetönkin merkkijono melkein merkitsee jotain
ja kuulija on kuulevinaan jotain tarkoittavia ilmauksia.

Emme yritä ymmärtää kirjaa tai kysy mitä se tarkoittaa
vaan mietimme minkä kanssa se toimii yhdessä.

Huomaamattoman ympärikääntymisen kautta
sanojen merkitys asettui minuun.

Kun runous nimeää, merkitys ei muutu kokonaan
sanaksi eikä sana kokonaan merkitykseksi.

Pimeässä on mentävä tekstin sekaan käsikopelolla
ja joen yli pääsee, kun opettaa sanat uimaan.

Kirjainten ja sanojen raoista näkee erinäisiä lippuja
ja lappuja, palan tapettia, klemmareita, tupakantumppeja.

Sanoilla on kasvot: tässä olen minä täynnä aukkoja.
Ehkä suu ja silmät ovat merkkejä sanan epäonnistumisesta.

Luin kirjoittamalla ja kirjoitin lukemalla,
seurasin tekstin omaa liikettä

sanan epävakaata, kehkeytyvää tilaa
pystysuorasta merkistä sanan tuleviin määritelmiin.

Kirjoitettu jälki oli aluksi läpinäkyvä, viaton ja neutraali,
mutta ajan myötä näkyviin tuli kokonainen

odottamaan jäänyt menneisyys, sakeampi salakirjoitus,
sanojen loputon varasto, toripöytä, basaari, lipas
ja kävi ilmi ettei sama lukija ei voinut asettua samaan
mutta alati virtaavaan tekstiin kahta kertaa samalla tavalla.

Onko uni se mitä näytetään
sille joka nukkuu vai sille joka herää.

Me koetamme kuulla olemisen ääntä,
tapahtumista läpisinisessä tiettyyn aikaan

tietyssä mielessä yksi ainoa kaikki mikä on,
ei piste, ei tila, ei paikka, ei seutu, ei saari, ei maisema.

Ja niin uni muuttuu unennäöksi unesta, käsillä
ajatteluksi silmät kiinni itse teossa

kun kirjaimet tosia mutta vain irti toisistaan
eikä maailmoja hallitseva sininen ole kiinni missään.

Kirjoittaminen ei ole merkitsemistä,
vaan maaperän tutkimista.

Runoilija piirtää karttaa seuduista,
joilla ei ole nimeä

ja suorittaa tehtävää johon luonto
ei vielä tai enää pysty.

Kieli on paikka ja paikka on elämä,
mutta puhtaasti tekstin tasolla

tämä kivi ajattelee oikeasti Wienin kaupunkia
ja tämä sonaatti on todella meriveden sininen.

Sana pysäyttää asian, ja lukeminen alkaa,
näytelmä johon osallistumme itse sitä näkemättä.

Ihminen on hiukkanen keskellä epävakaita,
toisiinsa sotkeutuneita kokonaisuuksia,

mutta jos hetken aikaa seuraa sanojen reittejä,
olemuksen labyrintti tulee ilmi näkynä:

kirjaimet hellästi käsi kädessä tehtävästään
piittaamatta, ajatuksena yksi ainoa sivu,

joka sisältää kaiken, affektien syyt ja seuraukset,
ketjun joka on yhtä aikaa sekä rikki että ehjä.

Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia
surusta ja kiihkosta, syvä ja kirkas peilin kuvitelma.

Ashbery on kuollut, pilkku, Ashbery on kuollut,
mutta vielä minä elän ja katson kuuta

lasin läpi, kiinalaista mustetta sormenpäissä,
veden mietiskellessä ääniä paperilla.

Samalle kierrolleen tuuli palaa ja sanat uupuvat kesken,
menneistä ei jää muistoa eikä tulevista.

Maailma annetaan ihmiselle arvoituksina,
joita riittää matkalla mahdollisen ääriin.

Ja niin käy, että runo, muutama sana tyhjällä sivulla,
puhuttelee ja painuu mieleen.

Luo tilanteen, jossa lukijuus muuttuu tekijyydeksi,
tässä ja nyt, koska toista tilaisuutta ei tule.

Sillä on kasvot kaikkialla,
avoin kosketuspinta lukijaan päin kääntyneenä.

En kirjoita vaan etsin kasvojani ja sormia,
sanoakseni juuri tämän hetken

ja kaapatakseni kaiken, mikä täältä irtoaa,
kuvarivit, murheeni, ymmärtämättä jääneet.

Pidän heistä jotka pesevät kieltä
ja laittavat astiat takaisin kaappiin väärässä järjestyksessä.

Tunteen saa aikaan ikuisesti pysyvä kyllä
ja tieto siitä, ettei ole matka mistään eikä mihinkään.

Runoon sisältyy työskentelyä piiloutumalla,
mutta myös alati avoin mahdollisuus.

Sen olemassaolo on altis riskeille.
Kyse on oikeasta hetkestä ja paikasta,

sillä eikö säkeistö ole italiaksi stanza eli huone,
joka hämmentäen on myös camera.