”suunniteltu
          kirjoitusluonteiset ja
litroista litroista litroista litroista teosta.
     Pakarat ja lajityyppejä.  Ne eivät toista litroista
        litroista litroista
litroista litroista lihaisat, naisena. Tällöin
        aikeessa, koska
    myös
      jumalamme.
Kunnes
       katsomme kohotettuun käteen, jossa viinin aikeessa, voisi
   yhtään ne eivät ole yhtä hyvin
olla minä hetkenä tahansaitsisi
yhtä hyvin ole sanottu,
kumpi ajankohta on jo romaanihanke onnistuu
         fragmenttina, kokemisen
   vain
        minä
hetkenä tahansaitsisi suvaittu. Irroneen peniksena. Tällöin
    aikeessa, koska
myös pysyy sellaisellistua
julkaista litroista litroista
te

Kollaasi ja cut-up samoista lähteistä kuin edellä.

myös
pysyy sellistua
        julkaistua
         julkaista teosta. Pakarat ja
sikäli
    päivämään ne eivät ole yhtä
hyvin
olla ”suunniteltu kirjoitusluonteiset ja lajityyppejä.  Ne eivät toista teosta.
Pakarat
        ja
      ilmeen ja siis olla
         ”suunniteltu
         kirja”,
        melkein
ole yhtä hyvin olla ”suunniteltu
kirjoitusluonteiset ja litroista teosta. Selkä on
  jo romaanin aikeessa,
voiman aamunkoitostunut;
        se on
          huomattaa
       itsessä itsessä näkee
  vielä jälkiä
alkaa myös pysyy sellainettuun käteen, ja litroista teosta. Pakarat
       ja lajityyppejä.

  Ne eivät
      toista litroista teosta.
Pakarat ja ilmoitusluonteiset ja ilmeen
    ja rinnalla.
      Mutt

Kollaasi ja cut-up samoista lähteistä kuin edellä, poistettu ainoastaan virke, jossa suora viittaus Barthesiin.

uusi
      lajityyppejä. Kortistokortteihin
peniksena.
       Tällöin
aikeessa, erityisesti
          Barthes
par Barthes par Barthes
par Barthes par Barthes par
Barthes par Barthes par Barthes par
Barthes par Barthes par
Barthes
par Barthes
      par Barthes par Barthes par Barthes
par
      Barthes
par Barthes par Barthes par
        Barthes par
  Barthes par Barthes par Barthes par Barthes
          par Barthes par Barthes par Barthes par Barthes par Barthes par Barthes par Barthes
    par
  Barthes
par Barthes par Barthes
    par
      Barthes par Barthes par Barthes
par
    Barthes par Barthes par
Barthes par
Barthes par Barthes par Barthes par Barthes par Barth

Editoimaton, koneen tuottama kollaasi ja cut-up, jonka lähteinä Juha-Pekka Kilpiön essee "Muistiinpano: Roland Barthesin Vita nova" sekä Erkka Filanderin ja Kristian Blombergin dialogi "Pisaroita huojuvan jumaluuden varjosta". (Kun konetta pyytää tuottamaan uuden version samasta tekstistä, tulos on kerta toisensa jälkeen muuten sama, vain ensimmäiset puolen kymmentä riviä vaihtelevat.)

Twyla tekee miten ne ovat kuin sitä veden avulla. Esimerkiksi Bargellossa epämaailmassa on. Fantail kiertäällä ehkä huomenna ui. Näkee koira yllä siunauksen ympärille. Sen iho on varjoja ja väliin antautuneesti, ettäisi kulkea, tuossa on sittenkin sekä hiki. Värejä ehkä hiki. Värejä että väliin Fantail kiertään kuinka yllä ehkä huomenna ui. Näkee mitä poistuu, toistuu, koira yllä siunauksena ja pää minut. Polkuani ei saista heijastuu, katoaa, lihassa epämaailmassa, tuossa.

Antiikin jäällä että värejä ehkä hiki. Värejä ehkä huomenna ui. Näkee miten ne ovat kuin sittenkin patsaista heijastuu muutakin joka puolestaan. Ajattelen kuin sekä värejä ehkä valtaamien jalansijojen avulla. Esimerkiksi Bargellossa on kukkuloita laskokset.

Twyla tekee koira alassa takaisin. Twyla tekee mitä värejä että värejä ehkä hiki. Väreistosten tään huuhtoutuneesti, että siunauksen ympärille. Sen iho on tulossa.

Twyla tekee miten rinteillä miten ne ovat kuinka ylös ihan niin Fantail kiertääkin. Kun käyn ylhäällä mietin onko täämistä väliin antautuneesti, ettäisi kulkea, tulee virta vastaan. Ajattelen kuinka ylös ihan niinkuin renessa on. Fantail kiertäällä on hiottua niinkuin mustavalkoisessanssivaatekappaleiden laskokset.

Antiikin jään kukkuloita laskokset. Antiikin pitäältäväksi, kuin renessanssivaatekappaleiden laskokset. Antiikin joku, katoaa, lihassa epämaailmassa, tuossa on sitä poistuessa epämaailmassa on sitä askel ei vain loputtomasti alas, kolinaa jostain, mutta se on sitä askel ei saista heijastuu muutakin jäällä ehkä hiki. Väreistä peittäisi kulkea, tuossa epämaailmassa on sitä askel ei vain loputtomasti ala ja miten ne ovat kuin renessanssivaatekappaleiden avulla. Esimerkiksi Bargellossa on. Aantautunut marmorin ikuisuuteen ehtii tottu samaa pohjaa jonka ylös ihan niinkuin renessa epämaailmassa epämaailmassa takaisin.

Kollaasi ja cut-up Pauliina Haasjoen Twitterissä julkaisemista vanhoista päiväkirjamerkinnöistä sekä Erkka Filanderin ja Kristian Blombergin yhdessä kirjoittamasta tekstistä "Pisaroita huojuvan jumaluuden maljasta".

Teksti sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Virkkeen ja kappaleen väliin. En oikein tunne jalkojani. En oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Kolin kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Mikä on lause, ja jos tiedät, mikä lause on, mikä on virke? On, mikä on virke? Ei kertomusta, ei argumenttia. Ei kertomusta, ei argumenttia. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi. Alla on liukas kivi. Miksi tuntuu heti tarpeelliselta ilmoittaa, ettei ole kyse ”pelkistä” lauseista? Ole kyse ”pelkistä” lauseista? Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Ja kussakin pahvinen kirjain. Yksikin virke voi olla kappale. Virke voi olla kappale. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Kuvannut jo jonkin aikaa. Jos kirjallisuudessa konkretia on hyve, eikö konkreettisinta ole käsillä oleva teksti itse? Käsillä oleva teksti itse? Että lauseille on annettu tasaisia ja hieman banaaleja tunteita, herättää eritoten riemua. Tunteita, herättää eritoten riemua. Että voi tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Pahvisen kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. Uusi kippo lähtee matkaan. Uusi kippo lähtee matkaan. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. Ehdin asetella sen paremmin. Useimmiten lause ei ole pelkkä lause. Ei ole pelkkä lause. Runo on miltei valmis. Runo on miltei valmis. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Tuntuu olennaiselta, että lauseet eivät sittenkään kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Jää jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Harva teos käsittelee yhtä itsepintaisesti tätä, juuri tätä tässä näin. Juuri tätä tässä näin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Se katoaa lopullisesti alavirtaan.

Uusi kollaasi ja cut-up edellisen päivityksen aineistosta.

En oikein tunne jalkojani. Oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Ei aaltoilisi luonnottomasti. Se on vaikeaa. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi. On liukas kivi. Mikä on lause, ja jos tiedät, mikä lause on, mikä on virke? Mikä on virke? Teksti sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ei kertomusta, ei argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Miksi tuntuu heti tarpeelliselta ilmoittaa, ettei ole kyse ”pelkistä” lauseista? Kyse ”pelkistä” lauseista? Yksikin virke voi olla kappale. Voi olla kappale. Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Kussakin pahvinen kirjain. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Jo jonkin aikaa. Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. Siinä menee T. Uusi kippo lähtee matkaan. Kippo lähtee matkaan. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. Asetella sen paremmin. Jos kirjallisuudessa konkretia on hyve, eikö konkreettisinta ole käsillä oleva teksti itse? Oleva teksti itse? Useimmiten lause ei ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Henkilöhahmot tehdään muutenkin lauseista. Tehdään muutenkin lauseista. Että lauseille on annettu tasaisia ja hieman banaaleja tunteita, herättää eritoten riemua. Herättää eritoten riemua. Että voi tuntea sympatiaa lauseita kohtaan. Sympatiaa lauseita kohtaan. Harva teos käsittelee yhtä itsepintaisesti tätä, juuri tätä tässä näin. Tätä tässä näin. Tuntuu olennaiselta, että lauseet eivät sittenkään kuvaile itseään täysin jäännöksettömästi. Itseään täysin jäännöksettömästi. Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Sitten seuraava, kolmaskin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Katoaa lopullisesti alavirtaan. Runo on miltei valmis. On miltei valmis.

Kollaasi ja cut-up, jonka lähteenä kaksi Noesis-verkkolehdessä julkaistua tekstiä: Tarja Hallbergin kirjoittama artikkeli "Runopaikka-metodista ja paikkasidonnaisesta runoudesta" ja Juha-Pekka Kilpiön jo edellä esillä ollut "99 alustavaa muistiinpanoa Cia Rinteen teoksesta sentences".

Huutaa vastaan, eiväthän ihmisten ruumiit voi brutaalit kuvat lihasta hyppäävät silmieni eteen. Lihasta hyppäävät silmieni eteen. Haen niistä merkitystä. Minun pitäisi ymmärtää, on jotain muuta kuin itsestään selvä, on jäljittelemisestä tai kuvaamisesta tai epäkuvaamisesta jopa tautologinen toteamus, voi lukemista jatkaa. Toteamus, voi lukemista jatkaa. Olla kuin koiria tai säilykkeitä, mutten (runtelemisesta): esittämisestä tai käännöksestä. (runtelemisesta): esittämisestä tai käännöksestä. Jos avauslauseessa ovat taustalla, enkä enää edes ajattele. En osaa odottaa tai pelätä niitä kaiken lopulta. Pelätä niitä kaiken lopulta. Sekä muodottomaksi tekevässä että uudelleen, uudella kielellä, uusin menetelmin. Uudella kielellä, uusin menetelmin. Kyse tottuu niin helposti, että ne vain arkea tai sitten hiljaisia kuiskauksia, sivuhuomautuksia impressionistisessa kritiikissä on kyse teoksen kirjoittamisesta. Mutta viimeistään avauskappaleen jälkeen kannattaa siirtyä asioita muiden joukossa, eikä niihin tulisi – ne vain tulevat. – ne vain tulevat. Mieleni haluaa veressä ei ole mitään ihmeellistä, niihin viimeiseen virkkeeseen. Ihmeellistä, niihin viimeiseen virkkeeseen. Kritiikin viimeinen virke (tai pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Ruumiissa tai muutama viimeinen) on säännönmukaisesti kirjoittajan mielipide metsän sammalesta, että yksinkertainen ajatus yhdistää että ne ovat todellisuutta, että ne kiinnittää liikaa huomiota. Ne kiinnittää liikaa huomiota. Ne ovat ikuisuutta, eivät ole kaukana kasvien väreistä tai sanoa arvionsa. Väreistä tai sanoa arvionsa. Usein viimeinen virke onkin jotka tuntuvat pakenevan otettani vaikka kuinka sellainen, josta hyvä kritiikki voisi alkaa, teoksesta. Kritiikki voisi alkaa, teoksesta. Tekstin lopuksi kriitikko uskaltaa vihdoin niiden olemassaoloa. Uskaltaa vihdoin niiden olemassaoloa. Ne ovat vain pieniä. Ne ovat vain pieniä.

Samaan tapaan samasta lähteestä toteutettu kollaasi ja cut-up kuin edellä.

Keskustelun kohteeksi, piirretään tai kirjoitetaan muistiin. Tai kirjoitetaan muistiin. Avaan oven, se on tavallinen puinen tai siksi, että se yhtäkkiä tulee muuttaa niitä, niiden jättämiä muistikuvia, sinun tulen viileästä huoneesta toiseen viileään huoneeseen. Toiseen viileään huoneeseen. Tai päinvastoin vapautuu niistä, kenties tulee on myös biologinen ja psykologinen, sellaisena atomiräjähdys tai kahden taivaankappaleen kohtaaminen. Kahden taivaankappaleen kohtaaminen. Ideana on että runo tai teos ovi, avaan sen kuin läpän ja maailman tapahtuma, kiven sirun putoaminen hiekkaan, liittyessään johonkin tilanteeseen, ihmisten väliseen jännityskenttään; jossa hän oleilee tai vierailee. Oleilee tai vierailee. Jäljet, lukukokemustaan ikään kuin teos olisi paikka, aurinko & jäljet: miten asioiden kuvaileminen asetetaan johonkin paikkaan ja kriitikko kuvaa varsin merkityksetön: ellei se kohoa merkitykselliseksi tai merkityksetön kuin mikä tahansa fysikaalisen tapahtumana hyvin tietoiseksi, saa symbolisia merkityksiä. Tapahtuma on fysikaalinen, sellaisena yhtä merkitsevä. Sellaisena yhtä merkitsevä.

Kolmen sitaatin kollaasi ja cut-up Henriikka Tavin artikkelista "Kritiikki ja kokeellisuus" (Mustekala 28.11.2009).

Tuntuu, että tiedämme suurin piirtein kaikki. Armias, mikäli ajatusta toivottomuudesta yrittää lähestyä aaltoja, sitä seuraa 2. Sitä seuraa 2.5 minuuttia vedenalaista. Toivosta luopuminenhan antaisi vapaat kädet nihilismille, uskaltautuu edes retorisesti laajentamaan kuluttajasubjektin yksityiseksi on rannalla ja pinnan alla. Ja pinnan alla. Siksipä, kaiketi, hyväntahtoinen ja älykäs subjektin kansalaisvelvollisuus – ja auta armias, mikäli jatkuva jonkinlaisen kuilun partaalla huojuminen kuuluneekin kuikuilevat pikemminkin uupumus, syyllisyys ja ahdistus. Syyllisyys ja ahdistus. Tulevaisuudesta aivan nurkan takana ei jaksa Splitin rannikolta. Jaksa Splitin rannikolta. Alussa 2.5 minuuttia meren kuin kollektiivistakaan – meillä enää on. Meillä enää on. Päinsä. Toivon kieltäjä on liian kauhistuttava helposti: murtumattomana pidetyn toivon linnakkeet osoittautuvat edelleen läpeensä pyhitetty, sosiaalisesti sakrosankti tunne. Sosiaalisesti sakrosankti tunne. Koko äänityksen ajan mutta arvattavaksi jää kollektiiviseen piilotajuntaamme sullottuja hirviöitä mainitaksemme. Sullottuja hirviöitä mainitaksemme. Toivonsa ristivalottunut tahansa. Toivonsa ristivalottunut tahansa. Moinen ei yksinkertaisesti käy ryhtyy tarkkailemaan. Käy ryhtyy tarkkailemaan. Huomasin todella pienten taskurapujen toimittaja ei voinut nostaa juttunsa otsikkoon aallot ja vedenalaiset äänet. Ja vedenalaiset äänet. Kroatiassa. Äänitys vaaraksi ympäristölleen: toksinen otus vailla vertaa. Otus vailla vertaa. Maailmanlopun portteja, raottaa Pandoran paholaismaista ruukkua. Pandoran paholaismaista ruukkua. Tässä äänityksessä pinnan alla on kuitenkin merivirtauksien ääniä. Kuitenkin merivirtauksien ääniä. Myös vieressä olevat veneet tavan takaa hauraitakin hauraammiksi. Takaa hauraitakin hauraammiksi. Lupaus paremmasta – oli miete kuinka mülleriläisen dialektisesti monenlaisia mereneläviä. Dialektisesti monenlaisia mereneläviä. Mutta niin rannallakin kun niin oikealta, vasemmalta kuin jostain epämääräisestä äänimaisemaa ja lopussa palataan takaisin pinnan enemmän tapahtumia sillä äänityksessä kuuluu pinnanalaisten. Valitettavasti uneksuntamme katkeaa tätä nykyä kovin rahtuakaan yleisemmällä tasolla! Rahtuakaan yleisemmällä tasolla! Mikäli toivottomuuden kokemusta tämänpäiväisen liberaalisubjektin (pseudo)normaaliin arkeen. Liberaalisubjektin (pseudo)normaaliin arkeen. Mutta auta kuinka olemattomasti toivoa – niin yksityistä pitäähän toivoa olla, huutavat kulttuurilliset imperatiivit kulttuuristen perusnarratiiviemme puitteissa oppineet tuntemaan. Puitteissa oppineet tuntemaan. Valtameri. Tuottavat silloin tällöin natisevia ääniä. Tällöin natisevia ääniä. Pieniä toivominen, unelmointi on siis eräänlainen myöhäiskapitalistisen kivelle. Eräänlainen myöhäiskapitalistisen kivelle. Pienimmän vauvaravun kilven halkaisija oli umpioidun tunnesfäärin ulkopuolelle, kollektiiviselle tasolle, yhteisön muutaman metrin päässä pinnan alla on toivoa – ellemme halua lopullisesti avata liberaalikeskustastakin; aina on saatana soikoon oltava pitää otteessaan, etenkään yksilötasolla. Otteessaan, etenkään yksilötasolla. Kulmien takaa tuon taikapiirin ulkopuolelle epähuomiossa putoaa. Ulkopuolelle epähuomiossa putoaa. Olemassaololta yläpuolelle ja meren aaltoihin 2. Meren aaltoihin 2.5 minuutin minkälaisia ääniä nämä tuottivat äänitykseen. Nämä tuottivat äänitykseen. Äänitys niskakarvat nousevat automaattisesti pystyyn. Nousevat automaattisesti pystyyn. Niin – hahmo. Niin – hahmo. Ja silti: syvätasolla jaksaa kaihertaa. Syvätasolla jaksaa kaihertaa. Hieman kauemmaksi ne kipittivät heti takaisin häviää perusta. Takaisin häviää perusta. Toivo onkin riekaleisissa yhteisöissämme resignaatiolle, pessimismille, ihmisvihalle, elämänvastaisuudelle… Vain muutamia kisailun rantakivillä. Muutamia kisailun rantakivillä. Kun olin lähellä äänittämässä Ainakin siinä merkityksessä, jossa olemme sen antaa viitteitä siitä kuinka erilainen ympäristö menettänyt on itsestään selvästi uhkakuva, ilmeisen niin hirviömäistä sanaparia kuin vailla toivoa ne menivät nopeasti piiloon, kun menin kaloja oli aivan hydrofonin (vesimikrofonin) vieressä ajaksi. (vesimikrofonin) vieressä ajaksi. Hiljaisuus veden pinnan alla yllättää. Pinnan alla yllättää.

Kollaasi ja cut-up, jonka lähteinä Petri Kuljuntaustan valtameri-aiheisen ääniteoksen esittelyteksti Yle Areenassa ja Ilja Lehtisen artikkeli "Toivottomuuden puolesta" (niin & näin 3/19).

Tulee pois taidehistoriastamme. Tulee pois taidehistoriastamme. Meidän olisi vaikeata mitään yleistä metakieltä. Mitään yleistä metakieltä. Nimillä kuin surrealisti, kuvia. Kuin surrealisti, kuvia. Tässä se on itseään olevaksi. On itseään olevaksi. Enemmän kuin kone. Enemmän kuin kone. Hän kertomusta, ei risteävät maailmaa. Ei risteävät maailmaa. Yhtä lailla on mahdotonta jättää yhtään tuntisi vaikkapa Raamatun kertomuksia Useimmiten todellisuutta, sisäisiä kuvia. Todellisuutta, sisäisiä kuvia. Todellisuutta, sisäisiä olla yksittäinen virke. Olla yksittäinen virke. Yksikin virke voi emme koettuna. Voi emme koettuna. Jos emme koettuna. Jos emme koettuna. Se tulee itsestään tietoiseksi, hädin tuskin jaksaa tunnustaa sukua symbolismille ja ekspressionismille ja syysuhdetta, paitsi joskus. Syysuhdetta, paitsi joskus. Syysuhdetta, paitsi joskus. Syysuhdetta, paitsi joskus. Yksitasoinen robotti. Hänessä sijoittuu säkeen ja teksti näyttää maailman yllättävänä, kuin ensi ymmärtää modernin taiteen suuntauksia ei voi. Harva taiteilija tai pois historiastamme tiettyjä. Ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Ei ei aforismeja mieli, joka vaivoin tulee pois taidehistoriastamme. Tulee pois taidehistoriastamme. Ei ole pelkästään yksitasoinen robotti. Pelkästään yksitasoinen robotti. Pelkästään olla ihminen on enemmän kuin kone. Enemmän kuin kone. Sävyn lause ei ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Muttei myöskään fragmentteja. Muttei myöskään fragmentteja. Muttei myöskään fragmentteja. Muttei myöskään fragmentteja. Sensuroida kappale. Mahdotonta sensuroida kappale. Mahdotonta sensuroida kappale. Koska taide yhä. Koska taide yhä. Surrealistinen taide yhä. Surrealistinen taide yhä. Kahden ei ole yhtä kieltä, laittaa monenlaisia enää niin pelkistetyillä olla yksittäinen virke. Olla yksittäinen virke. Pitämättä. Tai oli pitämättä. Tai oli pitämättä. Ne vain ja risteytyvät nykytaiteessa. Ja risteytyvät nykytaiteessa. Ja risteytyvät nykytaiteessa. Ja risteytyvät nykytaiteessa. Kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ei ja moderneille taidesuuntauksille. Ja moderneille taidesuuntauksille. Ja moderneille taidesuuntauksille. Ja moderneille taidesuuntauksille. Esittää useasti psyykkistä, henkistä on kätketty. On itseään olevaksi. On itseään olevaksi. Koko esittämistavallaan surrealistinen peräkkäisen alustavan muistiinpanon välillä tai oli vaikuttavat edes normaalia eurooppalaista puhetta, jos taidesuuntauksia, piti niistä virkkeen, virkkeen ja lisämääreitä omaan kuvaansa mutta ei vallitse lauseen, lauseen ja kirjailija nimittää itseään symbolisti, ekspressionisti. Itseään symbolisti, ekspressionisti. Surrealisti, symbolisti, ekspressionisti. Surrealisti, symbolisti, ekspressionisti. Hän muillekin osan ja kokonaisuuden suhde vaan argumenttia. Suhde vaan argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Alustavan muistiinpanon. Ei ole myöskään mitään yleistä metakieltä. Mitään yleistä metakieltä. Eri suuntausten vaikutukset risteävät maailmaa. Vaikutukset risteävät maailmaa. Vaikutukset.

Toinen muunnelma. Samat lähteet kuin edellisessä päivityksessä.

Ei ole myöskään mitään yleistä metakieltä. Mitään yleistä metakieltä. Nimillä kuin surrealisti, symbolisti, ekspressionisti. Surrealisti, symbolisti, ekspressionisti. Hän ja risteytyvät nykytaiteessa. Ja risteytyvät nykytaiteessa. Harva taiteilija tai pois historiastamme tiettyjä taidesuuntauksia, piti niistä virkkeen, virkkeen ja kappaleen väliin. Ja kappaleen väliin. Ei ei ole pelkästään yksitasoinen robotti. Pelkästään yksitasoinen robotti. Hänessä sijoittuu säkeen ja lauseen, lauseen ja kirjailija nimittää itseään enää niin pelkistetyillä olla yksittäinen virke. Olla yksittäinen virke. Yksikin virke voi olla Ihminen on enemmän kuin kone. Enemmän kuin kone. Hän kertomusta, ei argumenttia. Kertomusta, ei argumenttia. Alustavan muistiinpanon tulee itsestään tietoiseksi, hädin tuskin jaksaa tunnustaa sukua symbolismille ja ekspressionismille ja muillekin osan ja kokonaisuuden suhde vaan sävyn lause ei ole pelkkä lause. Ole pelkkä lause. Ei Ei aforismeja muttei myöskään fragmentteja. Muttei myöskään fragmentteja. Useimmiten todellisuutta, sisäisiä kuvia. Todellisuutta, sisäisiä kuvia. Tässä se on itseään olevaksi. On itseään olevaksi. Koko esittämistavallaan surrealistinen taide yhä. Surrealistinen taide yhä. Kahden peräkkäisen alustavan muistiinpanon välillä tai oli pitämättä. Tai oli pitämättä. Ne vain vaikuttavat edes normaalia eurooppalaista puhetta, jos emme koettuna. Jos emme koettuna. Se esittää useasti psyykkistä, henkistä on kätketty mieli, joka vaivoin tulee pois taidehistoriastamme. Tulee pois taidehistoriastamme. Meidän olisi vaikeata ymmärtää modernin taiteen suuntauksia ei voi jättää yhtään tuntisi vaikkapa Raamatun kertomuksia ja moderneille taidesuuntauksille. Ja moderneille taidesuuntauksille. Eri suuntausten vaikutukset risteävät maailmaa. Vaikutukset risteävät maailmaa. Yhtä lailla on mahdotonta sensuroida kappale. Mahdotonta sensuroida kappale. Koska ei ole yhtä kieltä, laittaa monenlaisia lisämääreitä omaan kuvaansa mutta ei vallitse syysuhdetta, paitsi joskus. Syysuhdetta, paitsi joskus. Teksti näyttää maailman yllättävänä, kuin ensi kertaa. Kuin ensi kertaa.

Katkelmallinen cut-up kahdesta eri lähteestä. Timo Kaitaron kirjoittama Väinö Kirstinän haastattelu, joka julkaistiin alunperin Mustekalassa 28.3.2006 ja sittemmin Finnish Avantgarde and Modernism Networkin (FAM) sivuilla, ja Juha-Pekka Kilpiön oulipolainen essee "99 alustavaa muistiinpanoa Cia Rinteen teoksesta sentences".

Aseeminen runo 8

 

Aseeminen runo 7

 

Aseeminen runo 6

 

Aseeminen runo 5

 

Aseeminen runo 4

Aseeminen runo 3

Aseeminen runo 2

Aseeminen runo 1

 Toinen Google Docsin tuottama tulkinta Voynichin käsikirjoituksesta.

 

Google Docsin tulkinta tuntemattoman tekijän teoksesta, joka tunnetaan nimellä Voynichin käsikirjoitus. 

 

Katkelma Luigi Serafinin teoksesta Codex Seraphinianus (alla) ja Google Docsin tulkinta siitä.

 

Lähteenä Tuli&Savu 4/2018. Kaksoisvalotuksen "taustalla" arvosteluosastosta poimittu kuva eli sivu Susinukke Kosolan teoksesta Varisto ja "etualalla" yksityiskohta Riikka Ala-Hakulan, Joonas Puupon ja Sirpa Variksen suunnittelemasta pyöritettävästä kiekosta, jonka avulla voi hallita uniaan eli "valita" unessa nähtäviä asioita tai aiheita.  

 

Kaksoisvalotus Siru Kainulaisen artikkelista (s. 239) teoksessa Veteen kirjoitettu (2018).

 Mashup kahdesta tekstistä Mark Staniforthin runovihkosessa 8 Sonnets for Birds (Timglaset, vvv series no 2, 2019).

 

 

Kaksoisvalotus John Cagen teoksesta Silence (1968/2017), luennot "Erik Satie" ja "Lecture on Nothing". Proseduuri sama kuin edellä, eli kuva (alla) muutettu ensin pdf:ksi ja sen jälkeen avattu tekstinä Google Docsissa.

Mashup Getrude Steinin tekstistä "Picasso" ja Aki Salmelan tekstistä "Muotokuvan muotokuva" teoksessa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä.

 

 

Katkelma Gertrude Steinin runosta "Jos kertoisin hänelle: Picasson täydellinen muotokuva" teoksessa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä. Tekstin päällä KK:n aseemista kirjoitusta (kuva alla).

 

Katkelma Anne Carsonin runosta "Kuinka pitää Gertrude Steinin runosta 'Jos kertoisin hänelle: Picasson täydellinen muotokuva'" teoksessa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä. Tekstin päällä KK:n aseemista kirjoitusta (kuva alla).

 

Runon lähteenä on Poesiavihko #22 eli teos nimeltä Muotokuvia ja kuinka pitää niistä (2019). Tekijöitä vihkosella on kolme: Ann Carson, Aki Salmela ja Gertrude Stein. Kuva (alla) on kaksoisvalotus Carsonin runosta "Kuinka pitää Gertrude Steinin runosta 'Jos kertoisin hänelle: Picasson täydellinen muotokuva'" (sivut 3 ja 5). Proseduuri on sama kuin edellisessä päivityksessä.

Muutama sana runon tekotavasta. Valitsin ensin satunnaiset sivut Auli Särkiön ja Peter Mickwitzin runoteoksista Vedenpeitto (2019) ja Solen går ner det verkar omöjligt (2019). Sen jälkeen otin kännykällä kummastakin sivusta valokuvan käyttäen Hipstamatic-applikaation kaksoisvalotus-ominaisuutta (kuva alla). Lopuksi muunsin kuvan pdf:ksi ja tämän edelleen tekstiksi Google Docsissa. Yllä nähtävä lopputulos ei kuitenkaan ole "tekstiä" vaan kuva tekstistä, jonka GD tuotti itsenäisesti. Toisin sanoen minä en ole valinnut runon värjeä tai muita korostuksia. Wysiwyg.