Luin kirjoittamalla ja kirjoitin lukemalla,
seurasin tekstin omaa liikettä

sanan epävakaata, kehkeytyvää tilaa
pystysuorasta merkistä sanan tuleviin määritelmiin.

Kirjoitettu jälki oli aluksi läpinäkyvä, viaton ja neutraali,
mutta ajan myötä näkyviin tuli kokonainen

odottamaan jäänyt menneisyys, sakeampi salakirjoitus,
sanojen loputon varasto, toripöytä, basaari, lipas
ja kävi ilmi ettei sama lukija ei voinut asettua samaan
mutta alati virtaavaan tekstiin kahta kertaa samalla tavalla.

Onko uni se mitä näytetään
sille joka nukkuu vai sille joka herää.

Me koetamme kuulla olemisen ääntä,
tapahtumista läpisinisessä tiettyyn aikaan

tietyssä mielessä yksi ainoa kaikki mikä on,
ei piste, ei tila, ei paikka, ei seutu, ei saari, ei maisema.

Ja niin uni muuttuu unennäöksi unesta, käsillä
ajatteluksi silmät kiinni itse teossa

kun kirjaimet tosia mutta vain irti toisistaan
eikä maailmoja hallitseva sininen ole kiinni missään.

Kirjoittaminen ei ole merkitsemistä,
vaan maaperän tutkimista.

Runoilija piirtää karttaa seuduista,
joilla ei ole nimeä

ja suorittaa tehtävää johon luonto
ei vielä tai enää pysty.

Kieli on paikka ja paikka on elämä,
mutta puhtaasti tekstin tasolla

tämä kivi ajattelee oikeasti Wienin kaupunkia
ja tämä sonaatti on todella meriveden sininen.

Sana pysäyttää asian, ja lukeminen alkaa,
näytelmä johon osallistumme itse sitä näkemättä.

Ihminen on hiukkanen keskellä epävakaita,
toisiinsa sotkeutuneita kokonaisuuksia,

mutta jos hetken aikaa seuraa sanojen reittejä,
olemuksen labyrintti tulee ilmi näkynä:

kirjaimet hellästi käsi kädessä tehtävästään
piittaamatta, ajatuksena yksi ainoa sivu,

joka sisältää kaiken, affektien syyt ja seuraukset,
ketjun joka on yhtä aikaa sekä rikki että ehjä.

Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia
surusta ja kiihkosta, syvä ja kirkas peilin kuvitelma.

Ashbery on kuollut, pilkku, Ashbery on kuollut,
mutta vielä minä elän ja katson kuuta

lasin läpi, kiinalaista mustetta sormenpäissä,
veden mietiskellessä ääniä paperilla.

Samalle kierrolleen tuuli palaa ja sanat uupuvat kesken,
menneistä ei jää muistoa eikä tulevista.

Maailma annetaan ihmiselle arvoituksina,
joita riittää matkalla mahdollisen ääriin.

Ja niin käy, että runo, muutama sana tyhjällä sivulla,
puhuttelee ja painuu mieleen.

Luo tilanteen, jossa lukijuus muuttuu tekijyydeksi,
tässä ja nyt, koska toista tilaisuutta ei tule.

Sillä on kasvot kaikkialla,
avoin kosketuspinta lukijaan päin kääntyneenä.

En kirjoita vaan etsin kasvojani ja sormia,
sanoakseni juuri tämän hetken

ja kaapatakseni kaiken, mikä täältä irtoaa,
kuvarivit, murheeni, ymmärtämättä jääneet.

Pidän heistä jotka pesevät kieltä
ja laittavat astiat takaisin kaappiin väärässä järjestyksessä.

Tunteen saa aikaan ikuisesti pysyvä kyllä
ja tieto siitä, ettei ole matka mistään eikä mihinkään.

Runoon sisältyy työskentelyä piiloutumalla,
mutta myös alati avoin mahdollisuus.

Sen olemassaolo on altis riskeille.
Kyse on oikeasta hetkestä ja paikasta,

sillä eikö säkeistö ole italiaksi stanza eli huone,
joka hämmentäen on myös camera.